Coming home

English version is at the end

Salt Lake Cityn temppeli

Ylihuomenna lähtis sit lento kotiin. Tää lähtö alkaa tuntua ihan liian todelliselta. Viikko sitten pysty viel sanoo et "ei oo enää kauaa jäljellä", mut nyt pitäis jo pakata.
Nää viimeset pari viikkoo on ollu ihan mahtavia, mulla on ollu koko ajan jotain tekemistä. Oon nähny kavereita, koulu oli helppoo, valmistuin muiden amerikkalaisten kanssa, kokeilin "kallioiipeilyä", oon ollu keilaamassa ja koskenlaskuuki tuli kokeiltua.
Hyvästit ei oo tuntunu hyvästeiltä. En tuu näkemään mun tärkeitä kavereita välttämättä enään koskaan, mutta musta tuntuu et nään ne tos parin päivän pääst koulus. Ehkä se tekee siit vaan helpompaa.

Vaihto-oppilaaks lähteminen on ollu mun elämän paras päätös. Mä en ees tiiä mistä mä alkaisin selittämään, et miltä se tuntuu. Ei sitä kai kukaan muu voi ymmärtää ku toinen vaihto-oppilas. Oon oppinu niin paljo, kasvanu ihmisenä ja saanu niin paljo ihania muistoja. Tunnen itteni nyt paremmin ja tiiän tarkemmin mitä haluun elämältä.

Onhan se kiva palata takas kotiin. Ajttelin joku aika sitte että kyl mä kummiski Suomessa haluun loppu elämäni elää, mut vaikka se luultavimmin siihen päätyykin, en pidä sitä mahdottomuutena että muuttaisin tänne. Tää on mun toinen koti. Mulla on täällä perhe ja kavereita, ja tunnen että en oo enää pelkästään se suomalainen vaihto-oppilas, mä oon myös amerikkalainen.

Mua pelottaa tulla takasin kotiin. Mä tiiän ettei kukaan tuu ymmärtämään miltä musta tuntuu, vaikka ne kuinka yrittäis. Mä vaan toivon että ne ymmärtää että mä tarviin aikaa sopeutuu takas mun vanhaan elämään. Mä en oo enään se sama Jenna joka lähti Suomesta. En mä kokonaan oo muuttunu, mutta mulla on uusia tapoja, ja ehkä mun luonne on jokseenki muuttunu.
Mä oon tottunu elämään ku amerikkalainen, enkä mä tosta noin vaan pysty sopeutumaan takas Suomeen.

Yritän vaan ottaa tän kaiken hetki kerrallaan. En kummiskaan pysty lykkäämään kotiin lähtöä, ni nautin vaan jokasesta hetkestä mitä mulla täällä on jäljellä. Osa musta toivoo tällä hetkellä että mun vaihto-oppilasvuos vois jatkuu ikuisesti. Mut kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin pahalta kun se tuntuukin.
Oon ikuisesti kiitollinen tästä koko kokemuksesta, se teki musta paljo onnellisemman ihmisen :)

Time has gone by way too fast. A week ago I was able to say that "I don't have that much time here left", but now I actually have to start to pack.
These last weeks for me have been amazing, I've had so much to do. I've been with my friends, school was easy, I got to graduate, I went "rock climbing" and river rafting.
Goodbyes don't feel like goodbyes. I won't see some of my good friends maybe ever again, but it feels like I'm gonna see them in just a few days at school. Maybe that just makes it a little easier.

Being an exchange student has been the best decision of my life. I don't even know how to explain how it feels like. I don't think anyone can really understand it, except another exchange student. I've learned so much, grown as a person and gotten so many wonderful memories. I know myself better now and I know what I want from my life.

Of course it's nice to go back home. A while ago I though that I want to live the rest of my life in Finland, and most likely I will. But it's not impossible that one day I'll decide to move here. This is my second home. I have family and friends here, and I'm no just the Finnish exchange student anymore. I'm American as well.

I'm scared to go back home. I know that no-one will understand how I feel like, no matter how hard they try. I just hope that they'll understand that I need time to get used to my old life. I'm not the same Jenna anymore that I was when I left Finland. I'm not completely different, but I have new habits and maybe my personality has changed a little bit.
I've used to living like an American, and I can't feel normal in Finland just like that.

I'm just trying to live one moment at a time. I can't make time go any slower, so I just have to enjoy every moment that I have left here. Part of me wishes that my exchange year could last forever, but everything has to come to an end, no matter how bad it feels like.
I'll forever be grateful for this experience, it made me a much happier person :)